Minä pidän sinusta huolen

Jumalan palvelijakin saattaa väsyä. Näin kävi minulle tänä keväänä, uuvuin totaalisesti. Vedin henkeä kuukausia, mutta väsymys tuntui vain jatkuvan. Yhtenä sunnuntaisena syyspäivänä menin seurakuntamme jumalanpalvelukseen ja huomasin samanikäisen miehen istuvan itsekseen kirkkosalissa. Olin kuullut tästä miehestä, mutta en henkilökohtaisesti tuntenut häntä. Meillä on suuri seurakunta. Olin kerran istunut hänen vieressään, mutta emme silloin juuri keskustelleet. Nyt vaihdoimme muutaman sanan ja kerroin, että olen ollut aika uupunut. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi minulle heti: "Sinä tarvitset kajakkiterapiaa".

Tästä alkoi seikkailu. Parin viikon kuluttua istuin kaksipaikkaisessa kajakissa savolaisessa kansallispuistossa melomassa luonnonkauniissa maisemissa. Alku oli huimaava.

Kansallispuisto oli täysin äänetön ja kuuntelimme hiljaisuutta. Ruska oli parhaimmillaan, vesi peilityyni. Siitä aloimme sitten "lipsuttelemaan", niin kuin ystäväni, joka hän minulle nyt on, melomista kutsui. Hän oli kokenut eränkävijä ja kajakilla liikkuminenkin oli tuttua. Hän kertoi minulle, ettei kansallispuistossa ole juurikaan mökkejä, vain koskematonta luontoa.

Meloimme viitisen tuntia. Alkoi hämärtää. Kysyin matkakumppaniltani: "olemmekohan me perillä ennen pimeän tuloa". Vastaus oli yllättäen hiukan epävarma.

Aurinko laski. Olimme pysähdyksissä ja rukoilin ääneen. Kun pimeä koitti, ystäväni kaivoi hänen jaloissaan olleesta repusta taskulampun ja ojensi sen minulle. Näytin valoa kajakin etuosasta. Olimme eksyneet. Meloimme rannan läheisyyteen ja näytin valoa pimeään maastoon. Pelkkää kivikkoa, mahdotonta rantautumiseen tai teltassa yöpymiseen.

Olin ensimmäistä kertaa kajakissa ja edellisestä metsässä leiriytymisestäkin oli kulunut jo noin 40 vuotta. Ajatukset laukkasivat. Nälkäkin alkoi jo kurnia vatsassa.

Livuimme hitaasti kajakilla. Näytin valoa pimeään rantakivikkoon. Minuutit tuntuivat pitkiltä. Yhtäkkiä ystäväni hihkaisee takaani: "Onko tuo laituri?". Toivo syttyi sydämeeni. Se todellakin oli laituri. Meloimme kajakin liukkaita rantakiviä kohti.

Ystäväni pyysi minua nousemaan kajakista ensin. Tämä oli elämäni ensimmäinen kajakista nousu ja se piti tehdä pimeässä liukkaille kiville. Kiitos Herralle, sain ponnistettua itseni ylös ja pääsin kuivana rantaan. Jännitys laukesi. Tärisin ja tunsin adrenaliinin kehossani, mutta olimme rannassa – turvassa.

Huomasimme iloksemme täydellisen telttapaikan ja pienen katoksen, jossa pystyimme valmistamaan ruokaa. Kuutamo valaisi ruokahetkemme. Silloin Jumalan hyvyys ja huolenpito täyttivät sydämeni. Vaikka me eksyimme, inhimillisen virheen jälkeen, Jumala piti huolta.

"Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: "Älä pelkää, minä autan sinua". Jes. 41:13

Vaikka me olemme keskeneräisiä ja teemme virheitä, Jumala on uskollinen ja rakastaa meitä luomiaan ihmisiä. Hän pitää meistä huolen.