Pääsiäinen lähestyy. Menossa on hiljainen viikko, vaikkei tämä kyllä kovin hiljaiselta ole vaikuttanut. Ajassa, jossa elämme, ei hiljaisuutta ja vauhdin hiljenemistä pääse kovin helposti kokemaan. Ja miten tärkeää ihmiselle kuitenkin on saada hiljentyä pyhän äärelle ja kuulla Jumalan puhuvan henkilökohtaisesti juuri itselle. Jumala puhuu.

Sain kutsun lähetystyöhön vuonna 2002. Olin perheen kanssa muuttanut sinä keväänä Karkkuun, Nohkuan vanhalle koululle. Oli kaunis aurinkoinen kesä. Linnut lauloivat ja pyykki kuivui rantamaisemissa kesätuulen sitä ihanasti heilutellessa. Elämä suuren talon "emäntänä" maistui hunajalta, kunnes kesäloma päättyi ja alkoi kuiva syksy.

Olen seisonut peilin ääressä lukuisia kertoja, kuten varmasti jokainen tuntemani nainen. Muutama viikko sitten peiliin katsoessa oikein pelästyin, ja se sai minut pohtimaan, kuka sieltä peilistä oikeasti katsoo?

Tänään, jouluaaton aattona, meillä vietetään perhepiirissä perinteisesti synttärijuhlaa. On vietetty koko elämäni ajan. Isälläni oli syntymäpäivä 23. joulukuuta ja synttärijuhlista tiesi joulun olevan jo ihan ovella. Isä on päässyt jo muutama vuosi sitten perille taivaan kirkkauteen, mutta yhä meillä juhlitaan aatonaattona synttäreitä.

Sunnuntaina alkoi jälleen adventin aika ja monissa kirkoissa kajautettiin Hoosianna komeasti urkusäestyksellä. Minun kotikirkossani Tampereen Vapiksella Daavidin Pojalle laulettiin kunniaa Bigbandin johdolla. Ai, että! Torvet ja urut tuovat aina erityistä juhlavuutta meneillään olevaan hetkeen. Ne soivat syvyyttä ja voimaa. Pastori muistutti...

Odottavan aika on pitkä, sanotaan, mutta minusta tuntuu, että usein miten odottavan aika on tosi pitkä – ainakin minulla. Tälläkin hetkellä odotan monen laisia asioita, enkä ollenkaan vähiten neljännen lapsenlapsen syntymää. Hänen syntymänsä on jo ihan lähellä. Odotus on ollut ajatuksissani tänään kovasti ehkä myös siksi, että on tasan 29 vuotta...

Tein mieheni kanssa viime kesänä ihanan lomareissun Lofooteille Pohjois-Norjaan. Missionamme oli kiivetä Reinebringenin huipulle - noin 2000 kiviporrasta ylös ja samat portaat alas. Nuorille ja hyväkuntoisille Reinebringenin hulppeisiin maisemiin kipuaminen on pikku juttu, mutta meille tuo 450 metrin korkeuteen kiipeäminen oli kunnon ponnistus.

Istuimme eilen iltapäivällä mieheni kanssa kahvipöydässä ja kysäisin siinä jutellessamme, olisiko hänellä ideaa mistä voisin kirjoittaa blogitekstin. Ja sieltähän se tuli - välittömästi, kuin apteekin hyllyltä. Ajatus - ja raamatunkohdat monesta ahdistuksesta ja niitä suuremmasta toivosta, osuivat niin kohdalleen, että päätin tarttua sulkakynään.

Heräsin pätkittäisen yöunen jälkeen ja katsottuani kelloa, totesin sen yhä olevan aivan liian vähän. Ummistin silmäni uudelleen, mutta syvään hyvään uneen en enää päässyt. Jonkin aikaa ajatusvirtaa seuraillessa nousi mieleeni sanapari - odotus palkitaan, ja silloin päätin nousta. Laitoin aamukahvin tippumaan ja odottelin leivän paahtumista. Miten...

"Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi", sanotaan psalmissa neljäkymmentä, ja kyllä totisesti näin on. Tänään töistä kotiin kävellessä sain taas kerran Jumalan ylivertaisuudesta silminnähtävän ja käsin kosketeltavan todistuksen.