Elämäni tukipilarit kaatuivat näkyvästi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Se mitä olin rakkaudella rakentanut, romahti maan tasalle yhdessä pienessä hetkessä. Onneksi jalkojeni alla ei ollut pelkkää upottavaa hiekkaa. Putosin kristuskalliolle itkemään perheeni hajoamista.

Odota! Ei kestä kauan… Ihan just pian… Enää pieni hetki… Yks minuutti… Oota viä vähän… Ja rakas mieheni odottaa, usein autossa rukoillen, kun minä vielä ennen lähtöä keräilen kaikkia ehkä tarpeellisia tavaroita käsilaukkuuni! Minusta tuntuu, että mieheni osaa odottaa paremmin kuin minä, vaikka olen harjoitellut odottamista läpi elämäni.

"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Tai nykykielellä sanottuna: "...kaikki te, jotka olette uupuneet taakkanne alle." Kutsu lepäämään ja lupaus levosta on annettu jokaiselle, mutta kuka on tämä "MINÄ", joka luokseen kutsuu?

Eilen se tapahtui... suuri Jumalan ihme! Meille syntyi toinen rakas lapsenlapsi - pieni täydellinen prinsessa, jota taivaassa ja maan päällä kutsutaan nimellä Kiira Ester. Voiko mikään muu olla niin suloista ja mykistävää kuin vastasyntynyt lapsi?

Tänään on suuri päivä, todella suuri! Minä selvisin aamulla hammaslääkärireissusta ilman pienintäkään kipua, mikä ei ollut mahdollista ilman Herran apua, niin suuri pala lohkesi eilen hampaasta, mutta todella suureksi päivän tekee uuden elämän alku. Perheeseemme on parasta aikaa syntymässä toinen lapsenlapsi...

Pari päivää sitten mieheni kysyi minulta yllättäen: mikä on sinun "lempi" Raamatunjakeesi? Kysymys ei sinänsä ollut yllättävä, juttelemme usein Raamatusta ja etsimme yhdessä sananpaikkoja, mutta että juuri sillä hetkellä, kun avasin unesta silmäni, kuulin tuon kysymyksen, niin yllättihän se!