Sielläkin sinä olet

Tein mieheni kanssa viime kesänä ihanan lomareissun Lofooteille Pohjois-Norjaan. Missionamme oli kiivetä Reinebringenin huipulle - noin 2000 kiviporrasta ylös ja samat portaat alas. Nuorille ja hyväkuntoisille Reinebringenin hulppeisiin maisemiin kipuaminen on pikku juttu, mutta meille tuo 450 metrin korkeuteen kiipeäminen oli kunnon ponnistus.

Tiesimme fyysisen kuntomme kaipaavan kohennusta. Asumme lähellä pientä laskettelurinnettä, joten menimme rinnettä alas-ylös noin kerran viikossa. Näinkin pienellä treenillä tuntui selkeästi olevan vaikutusta. Parin viikon jälkeen ei tarvinnut pysähtyä enää niin montaa kertaa "hohuuttamaan" rinnettä noustessa.

Olimme suunnitelleet reissun tarkkaan. Jokainen yöpaikka oli valittu ajoreitin varrelta ajatuksella ja lauttaliput oli hankittu hyvissä ajoin. Olimme todella panostaneet tähän "once in a lifetime" -matkaan. Odotimme suurta seikkailua innoissamme. Pyysimme Jumalan siunausta matkalle ja rukoilimme parhaita sääolosuhteita varsinkin kiipeämispäivälle. Tiedämme, että Jumala on kaikkivaltias ja hän liikuttelee pilviä ja ilmavirtoja aivan niin kuin tahtoo.

Jännittävä reissu alkoi. Lähdimme liikkeelle Tampereelta ja parin reippaan ajopäivän jälkeen olimme Lofooteilla. Aloitimme saariryhmän eteläisestä kärjestä, Å:sta. Wau! Oli ihan huippua kävellä ja haistella meri-ilmaa tuossa idyllisessä kalastajakylässä. Tuntui oikeastaan vähän epätodelliselta, että oli itse niissä samoissa maisemissa, joita oli puoli vuotta netissä ihastellut. Nyt sain ikuistaa taivasta, vettä ja vuoria ihan omalla kamerallani. Sitten koitti se suuri ja odotettu Reinebringenin päivä.

Sää oli mitä parhain. Pilvipoutaa +14 C. Ei liian kuuma eikä kylmä. Emme olleet ainoita reissaajia. Turisteja oli runsain määrin liikkeellä ja moni etsi autolleen paikkaa. Joku voisi sanoa meillä olleen hyvä tuuri, kun saimme autollemme kohtalaisen lähellä olevalta parkkipaikalta viimeisen vapaan parkkiruudun. Me kiitimme saamastamme autopaikasta Jumalaa, samoin täydellisestä säästä!

Siitä se sitten alkoi – kiipeäminen ylös vuorenrinnettä. Askelmat olivat alussa melko korkeita. Pohdimme, miten pärjäämme, kun hiukan oli vanhoja polvivaivoja matkaseurana.

Etenimme pikkuhiljaa yksi porras kerrallaan ja hengitystä tasanteilla tasaillen. Maisema tuli joka askeleella hurjaa huikeammaksi. Puolivälissä matkaa tajusi olevansa jo aika korkealla. Alas katsominen oli tehtävä sellaisissa kohdissa, jossa saattoi nojata kallionseinämään. Portaissa ei näet ollut kaiteita. Pikkasen jännitti niissä kohdissa, kun teki tilaa nopeammin kiipeileville. Ylhäältä palaavilta sai tarvittavaa tsemppiä.

Parin tunnin hikisen kiipeilyurakan päätteeksi häämötti edessä vuoren laki. Ensimmäinen varsinainen maisematasanne, jonne kiviportaat päättyivät, oli jo käden ulottuvilla, ja juuri siinä paria porrasta ennen alkoi iskeä paniikki.

Minua alkoi pelottaa. Keho vapisi ja silmissä sumeni. Olin nälkäinen, väsynyt ja tosi korkealla. Huipulla oikeasti tuuli! Silmissä sumeneminen johtui osittain sumusateesta, jonka vuoksi silmälasieni linssit sumenivat, mutta pääasiassa epämieluisa olotila johtui pelon sekaisista ajatuksista.

Pysähdyin vuoren rinteeseen. Hain hyvän nojauspaikan ja hengittelin kaikessa rauhassa. Rukoilin hiljaa mielessäni. Pyysin myös jo vuoren laella maisemia ihailevaa miestäni rukoilemaan puolestani.

Jumala näki hätäni - ja auttoi. Pyhä Henki laski vuoren rinteessä vavistessani mieleeni yhden psalmin. Kyseisestä psalmista nousi yksi lause niin kirkkaasti ja voimakkaasti ajatuksiini, että tiesin Jumalan antaneen sen minulle rohkaisuksi.

Sinä tiedät, milloin minä istun ja milloin nousen, sinä ymmärrät ajatukseni kaukaa. Minne voisin mennä sinun Henkesi ulottuvilta, minne paeta kasvojesi edestä? Jos nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, jos tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.
PS: 139:2,7-8

Sielläkin sinä olet. Nämä sanat lävistivät sydämeni. Ne tulivat eläviksi – maanpäälliseksi todellisuudeksi. Tunsin, että Jumala näki minut vuorenrinteellä. Olin turvassa.

Paniikki väistyi ja sain täysin ilman pelkoa ja vapinaa ihailla ja valokuvata Reinebringeniltä avautuvia huikeita maisemia. Kiipesimme vielä portaattomankin osuuden. Joku ihana suomalainen nuoripari otti meistä siellä vuoren huipulla myös kuvan. Missio oli suoritettu – tai vielä piti laskeutua alas ne lähes 2000 rappusta ja kävellä autolle. Siinä meni toinen reilu parituntinen. Alastulomatkalla saimme kokea myös piiskaavaa sadetta ja tuulta, mutta se ei haitannut. Se vain rikastutti mahtavaa vuorikokemusta. Jumala oli sateessakin läsnä – ja piti meistä huolen.

Miten turvallista onkaan vaeltaa – tehdä kotimatkaa Isän luokse taivaaseen, kun on käsi Herran Jeesuksen kädessä ja Pyhä Henki oppaana.

Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.
139:24