Tämä viikonloppu vierähti kotosalla Korvenkadulla rakkaan perheen kanssa. Lelut sai olla rauhassa levällään, tai en ainakaan minä niitä välillä keräillyt. Fokus oli Jumalan silmäterässä – lapsessa.

Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on tehnyt.
Ps. 103:1,2

Ostin uuden lukuvuosikalenterin ja sujautin sen yli kymmenen vuotta käytössäni olleisiin viininpunaisiin nahkakansiin. Oli mielenkiintoista selailla tyhjää kalenteria. Merkintöjä ei ollut, paitsi yksi, jonka tein sinne ensi töikseni. Jos Herra suo, ja kaikki menee kuten on suunniteltu ja sovittu, niin seison maanantaiaamuna uuden työpaikan ovella....

Kännykkääni kilahti yhtenä aamuna viesti ja kiirehdin oitis sitä lukemaan. Ei ollut se viesti, jota odotin, mutta ihan mukava viesti kuitenkin. Google ilmoitti, että sinä päivänä olisi Tampereella enimmäkseen aurinkoista. Jihuu, mahdollisesti odotettavissa olisi siis myös virkistävä sadekuuro!

Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi… Näin alkaa Jeesuksen meille opettama tuttu rukous, ja jatkuu: Tulkoon sinun valtakuntasi. Tähän asti kohtalaisen helppo rukoilla, mutta seuraava lause onkin sitten jo astetta haastavampi. Tapahtukoon sinun tahtosi…

Heräsin tässä yhtenä aamuna erikoiseen olotilaan. Rintakehällä, tarkemmin, kylkiluiden alaosan kohdalla, oli paineen tunne. Osasin nimetä tuon tutun ja epämiellyttävän tuntemuksen ahdistukseksi, mutta sen lisäksi alkoi päässä pyöriä sanat: "Ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä." Oli pakko tarkistaa, lukeeko Raamatussa oikeasti niin.

Elämäni tukipilarit kaatuivat näkyvästi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Se mitä olin rakkaudella rakentanut, romahti maan tasalle yhdessä pienessä hetkessä. Onneksi jalkojeni alla ei ollut pelkkää upottavaa hiekkaa. Putosin kristuskalliolle itkemään perheeni hajoamista.

Odota! Ei kestä kauan… Ihan just pian… Enää pieni hetki… Yks minuutti… Oota viä vähän… Ja rakas mieheni odottaa, usein autossa rukoillen, kun minä vielä ennen lähtöä keräilen kaikkia ehkä tarpeellisia tavaroita käsilaukkuuni! Minusta tuntuu, että mieheni osaa odottaa paremmin kuin minä, vaikka olen harjoitellut odottamista läpi elämäni.

"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Tai nykykielellä sanottuna: "...kaikki te, jotka olette uupuneet taakkanne alle." Kutsu lepäämään ja lupaus levosta on annettu jokaiselle, mutta kuka on tämä "MINÄ", joka luokseen kutsuu?

Eilen se tapahtui... suuri Jumalan ihme! Meille syntyi toinen rakas lapsenlapsi - pieni täydellinen prinsessa, jota taivaassa ja maan päällä kutsutaan nimellä Kiira Ester. Voiko mikään muu olla niin suloista ja mykistävää kuin vastasyntynyt lapsi?